Uuden vuoden aluksi katsotaan kunnolla taaksepäin. Kumpostissa ilmestyy sarja suvuista, jotka ovat asuneet Kumpulassa pitkään. Tässä jutussa on vuorossa Kuhanen-Söderblomin-suku.
Mirjam Söderblom on asunut samassa talossa 85 vuotta ja muistaa kaiken.
Mirjam oli kuuden, kun muutti Antti-isänsä ja Alina-äitinsä kanssa 1930 Käpylän Pellervontieltä heidän Kumpulaan pari vuotta aikaisemmin rakentamaansa taloon. Se oli suunniteltu pienen perheen tarpeita vastaavaksi niin, että tilaa jäi myös vuokralaisille. Alivuokralaiset olivat siihen aikaan lähes pakollinen käytäntö, koska pulaa oli kaikesta ja varsinkin rahasta. ”Isä jäi työttömäksi valtavan laman koittaessa ja pelkäsimme menettävämme talomme, kun siitä oli vielä velkaakin. Onneksi hän sai hätäaputyötä kaasulaitokselta ja rupesi maalaamaan Suvilahden kaasukelloja.”
Isä oli maalari, joka olisi halunnut tehdä keikkatyötä, mutta taloudenpidosta enemmän tajuava äiti painotti vakituisen palkan tärkeyttä. Äiti kutoi kotona kutomakoneellaan vaatteita ja muita tarpeellisia tuotteita ja vei niitä kauppoihin. ”Silloin tehtiin koko ajan jotain”, Mirjam naurahtaa. ”Lämmitettiin kakluunia tai keittiön puuhellaa; juostiin kaupoissa, koska säilytystiloja oli vähän eivätkä nekään jääkaapin veroisia; ommeltiin vaatteita; siivottiin sisätiloja ja pihaa; viljeltiin hyötykasveja ja marjoja. Sota-aikana kasvatettiin kanoja ja kaneja. Yhden kanin nimi oli Jopi, ja kun se laskettiin pihalle jaloittelemaan, se juoksi heti katsomaan naapurin kaneja. Kun kutsui ’Jopi, Jopi’, se kipitti takaisin kotiin. Monessa talossa oli sika ja naapurissa lehmäkin, joka laidunsi metsän reunassa ja tuotiin yöksi talon kellariin.” Sodan jälkeen eläinten pito kiellettiin.
Kun lamavuosista oli selvitty ja velat maksettu, syttyi sota, jonka jälkeinen jälleenrakennusaika oli taas niukkuuden sävyttämää. Elintarvikkeita sai – jos niitä oli saatavilla – säännöstellysti, ja kaikki oman pihan tarjoama käytettiin hyväksi. ”Silloin omenavaraskin joutui poliisin kynsiin”, Mirjam kertoo ja vertaa tilannetta nykypäivään, jolloin ihmiset jakavat ylituotantoaan ilmaiseksi. Hänenkin portissaan oli pari vuotta sitten syksyllä lappu, jossa kehotettiin hakemaan omenapuiden runsasta satoa.
Mirjam on omaa sukuaan Kuhanen, mutta elänyt valtaosan elämästään Söderblomina. Aviomies Ivar, jota kutsuttiin Ifiksi, kävi ruotsalaista koulua, mutta kaveerasi suomenkielisten kanssa. Mirjamin ja Ifin tarinaan vaikutti hutikassa oleva Toukolan teräksen kassanlaskija, jolle Mirjam vei juhannusjuhlien lippaan laskettavaksi. Laskeminen kesti niin kauan, että vanhemmat ehtivät lähteä kotiin ja Mirjam sai saattajakseen Ivarin, jonka oli tavannut aikaisemmin heidän työpaikkojensa toimihenkilöiden juhlissa. Ivar oli Toukolan teräksen perustajajäseniä ja Mirjamia vanhempi. Häitä tanssittiin pari vuotta myöhemmin Berghyddanissa ja komeasti tanssittiinkin, vieraita oli satakunta. ”Se oli sellainen kerran elämässä -juhla”, Mirjam hymyilee. Itse vihkiminen tapahtui Käpylän kirkossa.
Nuoripari muutti yläkertaan ja vanhempi sukupolvi jäi alas, mikä on ollut yhtä yleinen käytäntö kuin vuokralaisten pito. Siinä vaiheessa vuokralaisia ei enää ollut, vaan asukaslukua kasvatti Matti-poika, jota Mirjamin Alina-äiti hoiti innokkaammin kuin omaa lastaan. ”Äiti toivoi aina poikaa”, Mirjam kertoo huvittuneena vailla katkeruutta. ”Matti oli hänelle toiveiden täyttymys ja valtavan rakas.” Kolmen kuukauden äitiysloman Mirjam kyllä tuplasi vaatimalla pomoltaan lisäaikaa, jonka yllätyksekseen saikin. ”Hän oli kauhean reilu, sillä sain pitää kaikki edut ja jatkaa työtä kuin katkoa ei olisi ollutkaan.”
Mirjam teki pitkän työuran Wärtsilässä eri tehtävissä ja Ifi telakalla. ”Wärtsilän toimipisteitä oli silloin ympäri Suomea, ja se valmisti vaikka mitä, koneitakin, joista itse en ole koskaan ollut kovin innostunut.” Mirjam oppi hoitamaan keittiötyöt ilman turhia vempaimia ja illat menivätkin ruoan laittamisessa ja huoneiden lämmittämisessä. ”Nostin aamulla Matin leikkikehään ja hän levitti kätensä halatakseen minua. Sitten hän jäi tyytyväisenä lelujensa keskelle äidin hoitoon ja minä lähdin raitiovaunulla Sörnäisiin.”
Vaikka kodinhoito vei niin paljon aikaa, ettei vapaata juuri ollut, Mirjam muistelee tuota työteliäisyyttä vähän kaihoisana. ”Silloin oppi tuntemaan kaikki, kun ihmiset kohtasivat kaupoissa, jotka olivat pieniä, kun yksi myi lihaa, toinen sekatavaroita ja kolmas maitoa. Sitä haettiin omalla kannulla päivittäin. Kyllä siinä tuli koko Kumpula tutuksi.” Ystävät löytyivät kotikulmilta ja Mirjam muistaa kaikki nimeltä. Hän kertoo olleensa pienestä pitäen hyvämuistinen ja osaa luetella jopa joululahjat, jotka sai kolmevuotiaana.
Alina-äiti eli yli 80-vuotiaaksi ja Ifi 96-vuotiaaksi. Mirjam toimi viimeiset vuodet miehensä omaishoitajana. Antti-isän kuoltua leskeksi jäänyt Alina pysyi Limingantien talossa osana tyttärensä perhettä. Nykyään Mirjamin Matti-poika asuu Vuosaaressa, mutta käy tuunaamassa moottoripyörää lapsuudenkotinsa autotallissa ja auttaa äitiään juoksevissa asioissa. Mirjam viihtyy kotona ja toivoo voivansa olla siellä loppuun saakka.
Vaikka aika tuntuu pysähtyneen pikkutalon kodikkaissa huoneissa (Mirjam ei tosiaan ole haalinut turhia koneita), siellä ei ole synkkää saati ummehtunutta, vaan sievää ja siistiä. Vanhat tavarat ja valokuvat kertovat omaa tarinaansa Kuhanen-Söderblom-suvusta, joka ei leviä laajalle, mutta kasvaa korkeutta kuin hoikkarunkoinen tammi Mirjamin tontin rajalla. Pitkäikäisyys ja sitkeys leimaavat sitä samoin kuin valoisa katsantokanta, jonka puhdasverinen edustaja Mirjam on. Ainoa asia, josta hän `valittaa´, on kaupungin jakama laitosruoka. ”Jaksoin sitä kaksi viikkoa, sitten lopetin. Se ei maistunut miltään, joten ajattelin että teen mieluummin itse ruokani.” Sanojensa vakuudeksi hän lataa kahvinkeittimen täyteen, nostaa pöytään pullia ja muffinsseja ja tarjoilee vielä viinirypäleitäkin. ”Näin tehtiin sunnuntaisin, jolloin vieraat tulivat ilmoittamatta. Lauantaina siivottiin ja leivottiin ja sunnuntaina seurusteltiin.” Hyvä että edes silloin, koska juttua on ilmeisesti riittänyt ja riittää edelleen. Mirjamin muisti on aarreaitta, jonne jokaisen historiasta kiinnostuneen soisi pääsevän.
Teksti Annina Holmberg.
Kuva Mirjam Sjöderblomin kotialbumi. Kuvassa kahvia kaataa Mirjamin äiti, Mirjam itse on kuvassa keskellä.
Juttu on ilmestynyt Kumpostissa 4/2015.
