Terveiset lähettää Sami Aaltonen, joka unohtaa usein auvoisasti olevansa keski-ikäinen asuntovelkainen pätkätyöläinen:

 Isoisoisäni perheineen muutti tänne kaukaa ulkosaaristosta eli Mustikkamaalta. Hän rakensi talon, joka merkittiin valmistuneeksi 1924. Arabian tehtaiden kasvavat tarpeet toivat kulmille paljon vuokralaisia. Talonkirjat ovatkin mielenkiintoista selattavaa. Oma veljenpoikani on talon asujien viidettä sukupolvea.

En ole todellakaan mikään handy man. Köllöttelisin varmaan ihan tyytyväisenä jossakin kätevässä kerrostalossa. Soittelisin taloyhtiölle, mikäli joku harmittaisi. Kun viimeksi muutin tänne takaisin, talo oli ollut tovin tyhjillään. Salaisen tai ainakin täysin villiintyneen puutarhan keskellä odotti vanha mestari. Sitä ovat aikoinaan ympäröineet pihan hyötykasviviljelmät, kanala ja naapurissa majaillut vuohikin. Kaikki maa-alat ovat olleet tehokkaasti käytössä. Nyt jäljellä ovat enää omena- ja luumupuut sekä muutama marjapensas.

Kuten moni kanssaeläjä tietää, on tämmöinen elämänmuoto jatkuvaa laittelemista. Muutaman vuoden aikana olen sijoittanut kattoon ja vesiputkiin ja kaikenlaiseen siltä väliltä. Ihan tarkalleen tietää, mihin jokaisen senttinsä laittaa. Pankki ja talon kivijalka kiittävät alueen arvonnoususta.

Tämä kylämeininki oli minulle ennen aivan vierasta. Olin aika erakkona omissa töissäni ja vapaa-ajalla pirtissäni. Yhtenä iltana tulin myöhään kotiin enkä löytänyt kuin hernekeittopurkin ilman sitä modernia klipsua. Eikä tölkinavaajaa missään. Lähin pizzeria oli kiinni, joten rohkaistuin ensimmäistä kertaa ravintola Oljenkorteen, jota pidin synnin pesänä. No ei sieltäkään enää silloin ruokaa löytynyt, mutta jotain aivan muuta. Vuosien varrella elämäni on avartunut paikalliseen ainutlaatuiseen kyläkulttuuriin. Olen tavannut huikeita erilaisia persoonallisuuksia ja toimijoita, joista moni toivottavasti säilyy ikuisina ystävinä.

En ollut erityisemmin koskaan oppinut pyytämään apua. Paikallisinkin talkoovoimin on nyt täältäkin lähtenyt kuormalavatolkulla ryönää ilmaa pilaamasta. Paikallinen yrittäjä on slammannut vuosia käyttämättömänä olleita tulisijojen hormeja. Pienempääkin apua on aina löytynyt kädettömälle miehelle. Kunnioitan paikallisia sankareita, jotka esimerkiksi kuntoliikunnan varjolla ovat suorittaneet alueella kolmekin muuttoa päivässä.

Vanha perintönsä tunteva talo juttelee. Kelien mukaan se paukkuu ja naksuu. Hirret hengittävät. Putket kujertelevat kuljettaessaan vettä ylös ja alas. Kuuntelen usein vanhan mestarin antamia merkkejä. Muutama vuosi sitten olin kipeä ja korvat ummessa. Paranin, mutta korvat humisivat edelleen. Aloin ihmetellä, mistä se johtuu. Ihmeellinen resonointi tuntui koko talossa, mutta missään ei mikään vaikuttanut vuotavan. Jälleen minua nokkelammat ystävät ottivat asian vakavampaan tutkimukseen. Ainoa uskottava analyysi oli, että taloon vettä tuova putki vuotaa jossain maan alla. Pyysin korjaustyöstä tarjouksen. Se oli summaltaan ainakin minulle järisyttävä. Ystävät ottivat selvää asioista, luvat saatiin kuntoon ja kaivaustyöt tehtiin ammattilaisen johdolla ja lapiohommia taas talkoilla. Säästöä tuli oikein kiitettävästi. Ja kiitos taas naapurikyläläisille naisille ja miehille sekä muiden alueiden ystäville. Muistan ikuisesti kuinka talkoolaiset repivät paljain käsin maata talon kivijalan alta. Kaupungin tekijät asensivat sutjakasti uuden modernin putkiston.

Olen jatkanut kiitollisena kotini kuuntelemista. Jos on aivan hiljaista, olen aivan varma, että kyllä täällä nyt sitten vähintäänkin joku sähköpalo täytyy olla. Silloin on vain parempi rauhoittua yksiin maailman rentouttavimpiin ääniin. Mikään ei ole kotoisampaa kuin Koskelan halleille yöksi palaavista ratikoista lähtevä leppoisa ääni. Isoisäni oli muuten aktiivinen nimienkerääjä Toukolaa suojaavan meluaidan rakentamisen puolesta.

Toukolan ja Kumpulan rinnakkaiselo on rauhaisaa ja Arabiaakin vielä opetellaan. Mutta älkää aliarvioiko meitä. Meillä toukolalaisilla on tapana viedä kumpulalaisten naiset. Ja heidänkin kädenjälkensä näkyvät täällä kiitettävästi.

Teksti Sami Aaltonen

Kuva Santtu Särkäs

Juttu on julkaistu Kumpostissa 4/2015