Kumpulan kajakkikeskittymä

Marraskuu on lopuillaan, ilta sysimusta ja lämpötila hädin tuskin plussan puolella. Kari Lehtinen on Vantaanjoella tekemässä vetotreeniä kajakillaan. Olosuhteet ovat kelvolliset, mitä nyt tuuli hiukan temppuilee. Vesi melan alla on tummaa ja hyytävää ja lihakset alkavat spurtin jälkeen olla hapoilla. Kari ryhtyy kääntymään takaisin rantaan, kun kesken käännöksen tuuli tarttuu melaan ja kaataa kiikkerän kajakin nurin. Kari horjahtaa hyiseen veteen. Matkaa takaisin on viisi kilometrä. Kari saa tyhjennettyä kajakin ja kiivettyä takaisin kyytiin. Vaatteet on riisuttava ja rutistettava kuiviksi. Matkan pituus arveluttaa. Paleltuisiko mies matkalla? Kari uskoo selviytyvänsä matkan ja päättää meloa rantaan eikä kutsu apua. Vaatteet takaisin päälle ja melomaan.

Ehkä tässä yksi syy, miksi kajakkimelonta ei ole Suomessa massojen laji. Vedet ovat lyhyen aikaa sulat ja olosuhteet usein karut. Siitä huolimatta Karin harrastamaa ratamelontaa on Suomessa menestyksekkäästi harrastettu jo Helsingin olympialaisista, vuodesta 1952 saakka. Silloin Karin naapurissa asunut, jo edesmennyt kumpulalainen Yrjö Hietanen meloi lajissa kultaa sekä 1000m että 10 000m matkoilla parinsa Kurt Wiresin kanssa.

Kari innostui lajista 17-vuotiaana, ja suurin haaste oli kiikkerän kajakin kanssa tasapainon löytäminen. Tasapaino kuitenkin löytyi ja vauhtiakin on riittänyt, jopa niin, että nyt vuosien jälkeen Kari on voittanut ikäryhmänsä SM- taistoissa kolminkertaista kultaa. Tänä vuonna irtosi 500m ja 100m matkoilta pronssia ja loppukesän tavoitteena elokuisissa kisoissa on 200m voitto. Treenipainetta siis riittää.

Muunkinlaista menestystä Karille on lajin parissa siunaantunut, sillä aikoinaan saman seuran riveissä meloi lahjakas neitokainen, jonka sydämen Kari voitti itselleen. Rakkaus lajiin yhdisti Eevan ja Karin, ja avioliitto toi miehen Kumpulaan pysyvästi. Eeva on myös SM-tason meloja, mutta pariskunnan lasten syntymän myötä harrastus tyrehtyi ja samoin kävi Karille. Nyt kun lapset ovat kasvaneet ja työpaineet hieman hellittäneet, treenaamiseen on taas aikaa.

Kari kevensi äskettäin lähes 10kg kropastaan ja aloitti vimmatun treenaamisen soutulaitetta vastaavalla melontaergometrillä. Karin yllätykseksi varusteet olivat 17 vuoden tauon aikana muuttuneet, ja uudet kapeat kajakit tuntuvat Karista suorastaan pelottavan kiikkeriltä. Muistikuvat olivat paljon leveämmistä menopeleistä. Kellarin katosta roikkuu vielä Karin 50 vuotta vanha mahonkinen kajakki, jollaisilla melottiin 80-luvulle saakka. Niillä tosin ei yltänyt nykyisiin 5m/s vauhteihin. Vauhti onkin Karin mielestä se huumaannuttava asia, joka saa koukuttumaan lajiin. ”Jos ei kajakki nyt aivan plaaniin lähde, niin lähestulkoon. Tunne on uskomattoman mahtava.”

Vaikka kunnon ylläpitäminen on Karille tärkeä osa harrastusta, pelkkä sunnuntaiharrastelu ei edelleenkään riitä, vaan mies tähtää vielä 52 vuoden iässä kansainvälisille kilpakentille vuonna 2017 järjestettäviin World Masters Gamesiin Uuteen Seelantiin.

Naapurissakin melotaan, sillä edesmenneen Yrjö Hietasen sekä Eeva ja Kari Lehtisen lisäksi Kumpulan naapurustossa asuu vielä neljäskin meloja. Orapihlaja-aidan toisella puolella nurmikolla lojuu kuitenkin tyystin toisennäköinen kajakki. Karin pitkän, kapean ja kiiltävän kajakin sijaan Jukka Ollikaisen pihalla pötköttää lyhyt, pullea ja hyvin kolhiintunut kajakki. Kajakki, jonka omistajansa saa pyöräytettyä koskessa volttiin.

Jukka Ollikainen kertoo, että yhteistä naapurin ja hänen kajakkiharrastuksellaan on oikeastaan vain nimi. Hän myöntää, ettei uskaltaisi astua Karin kajakkiin, eikä Karia taas saisi Jukan perässä koskeen. Tekniikat ovat niin erilaiset Karin meloessa suoraa rataa ja Jukan laskiessa runsasvetisiä koskia ja tehdessä kuohuissa erilaisia temppuja. Kummassakin lajissa fysiikan pitää olla kunnossa. Lajit vaativat harrastajaltaan aktiivista harjoittelua, jota kummallakin miehellä on takanaan n. 30 vuotta.

Kun Jukka aikoinaan pääsi koskeen, hän tiesi, ettei enää halua tehdä mitään muuta. Hän onkin ollut perustamassa lajiseura Kohinaa, joka järjestää mm. vuosittain Vanhankaupunginkoskella huhtikuun puolessa välissä vesien tulvimisaikaan iceBreak-kisat. Koskessa voi kisata bater crossissa, jossa neljä melojaa laskee rinnakkain samanlaisen radan ja nopein voittaa erän. Koskimelonnan toista kilpailulajia freestyleä ei voi Vanhankaupunginkoskessa harrastaa, sillä koskeen ei synny lajin vaatimaa isoa vaahtopäistä stoppariaaltoa. Sen päällä ikään kuin surffataan paikallaan ja tehdään mahdollisimman paljon erilaisia temppuja. Juuri tässä lajissa Jukka heittää itsensä ja kajakkinsa volttiin.

BA4P-v7vAuKLJpm8h5YZtNAzyJ5s4Ka2QlOwIdQg3Jc,aVAsBDJgS4aclpXC5y8oCHH1EnvNOMLCNDG262Mveis[1]

Kerran vuodessa Jukka pakkaa kajakkinsa ja varusteensa ja suuntaa Norjaan, josta maailmanluokan kosket löytyvät. Koska olosuhteet koskenlaskuun ja freestyleen ovat etenkin Etelä-Suomessa suhteellisen vaatimattomat, on haastavien laskujen perässä reissattava ympäri maailmaa. Nyt kesällä Jukka vaikuttui laskettuaan Norjassa kanjoniin, josta kapean kosken ympäriltä kohoaa 30m korkeat pystysuorat seinämät. Kuohuvan kosken mutkainen loppu oli laskettava käytännössä sokkona, eikä mahdollisia vaarapaikkoja nähnyt.

Laji on riskejä täynnä, onhan vesi voimakas ja osin arvaamaton elementti. Turvallisuus ja pelastuskoulutus kuuluvatkin jatkuvasti harjoituskalenteriin. Harjoiteltuja taitoja jouduttiin ottamaan käyttöön äskettäin Kreikassa, jossa kosken yli rakennettiin köysirata olkapään teloneen toverin saamiseksi turvaan hankalasta paikasta. Jukalle kuitenkin juuri arvaamattomien reittien tuoma adrenaliini on se, mikä ajaa kerta toisensa jälkeen vesille.

Aurinkoisena sunnuntaina Kumpulan melontakeskittymässä on hiljaista. Pihoilta ovat kajakit kadonneet, sillä nyt jos koskaan sää suosii niiden vesillelaskua. Pienen hetken vesi on niin lämmintä, ettei haittaa, vaikka tuuli temppuilisi ja joutuisi hieman pulahtamaankin.

Teksti: Riitta Helminen Kuvat: Santtu Särkäs ja Jukka Ollikainen

Juttu on julkaistu Kumpostissa 3/2015. .

Vastaa